Kirjoitus esimerkki

Täydenkuun valossa Moonheim jolkotteli hiljalleen kohti väliaikaista pesäkoloaan. Se oli juuri palannut lyhyeltä tutkimusmatkaltaan uudessa maastossa. Uros ei ollut koskaan ennen ollut paikassa, jossa ei haissut lainkaan ihminen. Metsä oli hiljainen eläinten nukkuessa ja puiden oksistosta tunkeutui kuunsäteitä tummaan maahan. Ilma oli nihkeän lämmin ja tyyni, sellainen kuin ennen myrskyn alkua. Kulkureitin poikki kulki peuran jäljet, jostain kuului pöllön huhuilua.

Herra haistoi jonkun vieraan koiraeläimen, se seisahtui aloilleen ja nuuski maata. Läheltä kuului rasahdus ja kiroamista. ”Ken siellä piileskelee, katsettain kuka välttelee?” Moonheim huikkasi pimeyteen ja pälyili ympärilleen. Askeleet, jostain vasemmalta, lähestyivät ja puiden välistä luikahti valkoinen susi. ”Hei kulkija”, se sanoi pehmeällä äänellä ja uros luuli erottavansa hymyn poikasen tämän huulilla. Naarassusi oli hieman Moonheimiä pienempi ja huomattavasti sirompi.

Koira yskäisi keveästi ja tokaisi, ”Tervehdys”, jättäen keskustelun jatkamisen toiselle. ”Kuinka kuljet näin myöhään vielä metsissä?”, susi kysyi uteliaana.

”Kiinnostunut kierroistani, huvikseni kuljeskelen. Kenen kanssa saan jutella, kaunokille rupatella?”, Moonheim vastasi hymyillen. Se oli vielä varautunut, vaikkei sitä näyttänytkään ja pimeässä se olisi tuskin edes näkynyt.

Naaras naurahti viattomasti: ”No jopas sitä imarrellaan, Oorbelleksi ne minua ovat tähän asti kutsuneet. Entäpä te, oi komea herra?”

”Moonheimiksi ne kutsunee”, uros totesi lyhyesti ja lähti tallustelemaan kohti kotikoloaan nyökäten naarasta seuraamaan.

Kaksikko kulki pimeässä rupatellen turhuuksia Moonheimin omalle pienelle ja vaatimattomalle reviirille asti. ”Mahtaako neidillä unipaikkaa olla?”, se kysäisi viattomasti ja istahti kolonsa suulle. ”Ei valitettavasti”, Oorbelle totesi surullisen kuuloisena ja kallisti päätään, ”olisiko mahdollista, jos yöpyisin sinun kanssasi?”

”Luolahan voit toki mennä, jään ulos mä vahtimahan”, uros hymyili ja väistyi luolan suulta. Naaras vilkaisi epäilevästi taivasta ja sanaili: ”Yöllä varmaankin sataa, ethän sinä voi tänne jäädä.” Moonheim vain hymyili, mutta ei astunut luolaan toisen jäljessä.

Se löi maaten kolon suun viereen ja painoi päänsä käpälien väliin. Herra vilkuili taivasta mietteliäänä ja myönsi itsekseen, että tänä yönä sataisi.

// Lempo