Nimi :: Moonheim
Skp :: Uros
Ikä :: 5 vuotta
Laji :: Koira, Newfoundlandinkoira
Lauma :: Befalas
Lahkolainen :: Ei ole
Luonne
Luonteesta tuli niin pitkä sepostus, että ajattelin joskos se olisi nätimpi erillisenä linkkinä, poissa pitkittämästä esittelyä. Täältä löytyy
Ulkonäkö
Ja tässä on kuva ja kuva
Moonheim on pienen pieni tonnikeiju. Sillä on lempeä ilme leveällä naamallaan. Jyrkkä otsa ja alaspäin suuntautuneet kulmat antavat kasvoille lisää lempeyttä ja sinisten silmien ystävällinen ilme lisää vielä hieman lämpöä. Kasvoiltaan uros ei luppakorvineen tai sinisilmineen ole mikään missi, mutta ei se nyt minkään rumuuden perikuvan kanssa kilpaile.
Pullamössöpuudelimme on isokokoisen rotunsa mukaan hieman alikasvuinen vaikka melkoisen kokoinen keskikokoisten koiraeläinten mielestä mahdollisesti onkin. Überpaksun turkkinsa vuoksi Munkki näyttää hieman lihavalta, vaikka todellisuudessa onkin suhteellisen hyvässä kunnossa. Sillä on paksut ja tukevat jalat kannattelemaan ison ruhon isoa painoa ja valtavat käpälät, jotka kannattavat lumihangellakin.
Uroksen turkki on koko musta, lukuun ottamatta valkoista ristikuviota sen rintakehässä ja valkoista hännänpäätä. Sen kävely on hieman keinahtelevaa pienen lonkkavian vuoksi ja vaikka onkin iso koira, Munkin liikkeet ovat yllättävän nopeita.
Eikä tietenkään saa unohtaa Muttaburraa.
Menneisyys
Moonheim syntyi jossain kaukana täältä parin pennun pesueeseen. Se ei tuntenut äitiään, sillä naaras kuoli keuhkokuumeeseen pian synnytyksen jälkeen. Pikku uroksen lisäksi perheeseen kuului enää sisko, veli ja isä. Sisko kuoli samaan tautiin kuin pentujen äiti ja veljen söi villi susi.
Nyt kahdestaan pentunsa kanssa jäänyt isä ei voinut muutakaan kuin liittyä niiden elinaluetta jo pitkään terrorisoineeseen koiralaumaan, sillä ne eivät pärjänneet enää kaksin.
Lauman ilkeä ja vallanhimoinen johtaja suostui ottamaan perheen suojiinsa sillä ehdolla, että Moonheimin isä olisi sen henkilökohtainen palvelija. Isä suostui.
Munkki vihasi alfaurosta. Johtaja lähes kidutti sen isää ”pienillä tehtävillään” ja vuosien kuluessa ennen niin voimakastahtoinen isä alkoi taantua tahdottomaksi leluksi. Moonheimiä itseään johtaja ei koskaan päästänyt silmistään, piti tätä nälässä ja juoksutti ja kiusasi urosta koko ajan.
Kun Moonheim täytti kolme vuotta ja tunnustettiin lopulta aikuiseksi, alfa yritti saada uroksenkin palvelijakseen. Tietenkään se ei suostunut ja tappeluhan siitä tuli.
Uros sai pahasti selkäänsä ja karkotettiin laumasta. Se ajautui kauas entisestä kodistaan ja päätti asettautua asumaan pienen puron varrelle.
Siellä Moonheim tutustui ja rakastui kauniiseen susi naaraaseen. Uros luuli viettävänsä koko elämänsä kyseisen naaraan kanssa, mutta eräänä kauniina päivänä naaras olikin kadonnut jonkin toisen uroon matkaan.
Sydän murtuneena, nyt neljävuotiaana herra lähti jälleen kulkemaan, kun ei voinut enää sietää entistä asuinpaikkaansa, sillä se oli täynnä muistoja. Kauan kuljettuaan Moonheim lopulta päätyi Andriaanan saarelle, tietämättä oikein itsekään miten.